Kiusaamisesta, syrjimisestä ja kynnyksestä hakeutua terapiaan
Minua kiusattiin koulussa vuosien ajan. Ala-asteelta lukioon asti. Sama syrjintä jatkui armeijassa, muissa kouluissa ja osin työelämässäkin. Näin jälkikäteen uskon että syy omalla kohdallani oli herkkyys ja erilaisuus. En ollut sosiaalisesti lahjakas, en osannut puolustaa itseäni enkä halunnut käyttää väkivaltaa. Voisi sanoa että elin melkein jatkuvassa pelossa suurimman osan lapsuudestani. Vaikka sekaan mahtuu paljon kauniitakin hetkiä. Nyt tuo aika on takana ja haluan jakaa oman kokemukseni ja auttaa muita kiusattuja.
Olen tutkinut kiusaamista ilmiönä ja käsitellyt kiusaamiseen liittyviä traumoja erilaisissa terapioissa. Koen että olen tänään paljon eheämpi kuin ennen. Mutta terapiaan hakeutuminen tuntui itselleni todella raskaalta. Oli tavattava ensin yleislääkäri, seuraavaksi psykiatri ja lopulta valittava terapian laji ja etsittävä sopiva terapeutti. Kaikkea tuota vaikeampaa oli silti myöntää itselleni: en pärjää yksin ja tarvitsen toisen ihmisen apua. Luottamus toiseen ihmiseen voi olla kiusatulle melkein mahdotonta. Lisäksi esteenä on perinteinen kuva miehuudesta.
Monissa tutkimuksissa on todettu että miehet eivät usein uskalla myöntää herkkyyttään ja haavoittuvaisuuttaan. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä että miehessäkin siis on herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta sen myöntäminen on vaikeaa. Näin ei aina ole, mutta silti usein kova käsitys mieheydestä estää hakeutumasta terapiaan ajoissa. Olen nähnyt vierestä miten ihminen ahdistuu, masentuu ja lopulta syrjäytyy. Olen kokenut miten ystävän masennus ja syrjäytyminen vie hänet lopulta epätoivoiseen ratkaisuun. Toiveitteni yhteiskunnassa miehet käyvät yhtä rohkeasti terapiassa kuin naiset.
Olen itse joutunut myöntämään oman herkkyyteni, hakeutunut terapiaan ja siten löytänyt oikeat työkalut tunnemaailmani käsittelyyn. Itselleni apu löytyi yksilöpsykoterapiasta ja ryhmäpsykoterapiasta. Kävin molemmissa vuosia ja opin viimein uudestaan luottamaan itseeni ja muihin ihmisiin. Lisäksi oman taustani seurauksena luulen että minulle on kehittynyt kuudes aisti: huomaan melkein heti jos toinen ihminen kokee syrjintää ryhmässä. Joskus on tärkeää että yksi huomaa, kun joku ei enää naurakaan muun porukan mukana.
Jos koet olevasi ahdistunut tai masentunut, suosittelen tutustumaan eri terapiamuotoihin lainaamalla esimerkiksi Mikael Saarisen kirjan “Psykoterapiaan?” kirjastosta ja tältä Mielenterveyden keskusliiton sivulta.
Halusin liittää tämän kirjoituksen mukaan omia muistojani lapsuudesta ja nuoruudesta. Erilaisuus voi johtaa yksinäisyyteen jo varhaislapsuudessa. Mutta surulliset jaksot elämässä voivat muuttua vahvuuksiksi, kuten empatiaksi ja haluksi auttaa heikompia. Ehkä olet itse kokenut jotain vastaavaa omassa lapsuudessasi?
Kohtauksia elämästäni:
Olen 4-vuotias. Näen painajaisen jossa sähköjohdoista muodostunut peikko etsii minua ja isääni. Peikko asuu portaiden alla ja tulee sieltä öisin.
Olen 6-vuotias. Olen isoäidin makuuhuoneessa. Isoäidin pussilakanan keskellä on pyöreä aukko. Siitä pääsee pussilakanan sisään. Sisällä on valkoista ja valoisaa. Tunnen lämmintä onnea.
Olen 6-vuotias. Kävelemme isoäidin kanssa kohti uimarantaa. Kävelemme leikkipuiston ohi. Leikkipuistossa on jotain kiinnostavaa. Jokin peli. Siitä puuttuu ehkä osia. Jatkamme matkaa. Kävelymatka tuntuu pitkältä. Ympärillä on avaria nurmikenttiä. Muistan voikukat ja sinisen taivaan.
Olen 6-vuotias. Seison päiväkodin pihalla. Piha tuntuu loputtoman isolta. On harmaata. Olen yksin.
Olen 7-vuotias. On juhannus. Olemme mökillä. Aurinko paistaa ja niitty on täynnä perhosia. Keräämme serkkujen kanssa kukkia niityltä. Teemme kukkien terälehdistä hajuvettä. Ilta on lämmin. Laitamme kukkia tyynyjen alle. Valvomme melkein koko yön. Muisto tuntuu puoliksi unelta. Lämpimältä, kevyeltä ja kauniilta.
Olen 7-vuotias. Istun pulpetissani koululuokassa. Yksi luokan pojista on vetänyt housuni alas. Itken hysteerisesti. En kykene nostamaan housuja. Melkein kaikki oppilaat luokassa nauravat minulle.
Olen 9-vuotias. Olen partion kesäleirillä. Olen kastellut housuni. Koitan piilottaa housut, mutta muut huomaavat hajun teltassa. Minut suljetaan leiriyhteisön ulkopuolelle. Osa leirille osallistuneista lapsista tulee kiusaamaan ja syrjimään minua seuraavat 10 vuotta.
Olen 9-vuotias. Makaan asfaltin päällä. Olen koulun pihalla. Isommat lapset pitävät kiinni käsistäni ja jaloistani. Minua pienempi poika alemmalta luokalta on kiivennyt rintani päälle ja lyö minua kasvoihin molemmilla käsillä. Pääsen vapaaksi ja lähden juoksemaan pienemmän pojan perään. Viereisluokkalainen tyttö huutaa minulle että olen hullu.
Olen 9-vuotias. Seison luokan edessä ja opettaja seisoo vieressäni. Vanhempani ovat huomanneet mustelmani ja olleet yhteydessä opettajaani. Opettaja pakottaa minut osoittamaan sormella luokasta yksi kerrallaan kaikki luokan oppilaat jotka ovat pahoinpidelleet minua. Melkein jokainen luokan poika osallistui kiusaamiseen. Pojat eivät saa mitään seuraamuksia, mutta tunnen itseni syylliseksi. Tästä eteenpäin minua vihataan kouluyhteisössä seuraavat 10 vuotta.
Olen 9-vuotias. Koulupäivä on ohi. Makaan maassa. Ympärilläni ja päälläni on niin paljon koulun oppilaita etten näe kunnolla taivasta. Pelkään ja minuun sattuu. Pojat ympärilläni huutavat ja nauravat villiintyneinä. Minua potkitaan ja lyödään. En pysty ajattelemaan kunnolla. Yritän suojata kasvojani. Toivon etten saa pysyviä vammoja.
Olen 10-vuotias. Olemme kesämökillä. Tunnen koko kesäloman ajan selittämätöntä surullisuuden ja haikeuden tunnetta. Päivät ovat kauniita, mutta koen olevani jotenkin irti ympäröivästä maailmasta. Olen masentunut.
Olen 10-vuotias. Kävelen kotini lähellä. Reilu kymmenen pojan ryhmä jahtaa minua takaa. Pojat ovat kehittäneet oman henkilökohtaisen pilkkalaulun jota laulavat. Pelkään ja olen ahdistunut. Haluan kotiin.
Olen 11-vuotias. Piirrän unessani näkemää maisemaa. Unessa ympärilläni on loputtomasti satoja metrejä korkeita kivipilareita. Olen itse yhdellä pilarilla. Paikka on turvallinen. Kaipaan usein hereillä ollessani tähän unessa näkemääni maailmaan.
Olen 11-vuotias. Olen huoneessa kahdestaan koulupsykologin kanssa. Psykologi näyttää minulle musteläiskäkuvia ja kysyy mitä näen niissä. Yhdessä kuvista näen variksen. Psykologi kysyy osaanko sanoa miksi olen paikalla. En osaa vastata. Arvelen että syy voi olla se ettei minulla ole koulussa ystäviä. Tai se etten menesty koulussa kovin hyvin. Tapaamisesta johtuen joudun olemaan poissa koulutunnilta. Palatessani seuraavalle tunnille luokan tytöt kysyvät miksi olin poissa. Kerron että olin tapaamassa psykologia tai psykiatria. Tytöt nauravat minulle.
Olen 12-vuotias. Olen koululuokassa. Opettaja on pakottanut yhden luokan pojista luokkahuoneen eteen. Kasvot muihin luokkalaisiin päin. Poika on myöhästynyt monta kertaa tunneilta. Rangaistuksesi opettaja kiinnittää ohuesta langasta tehdyn hirttosilmukan luokan kattoon. Opettaja käskee oppilaan työntää päänsä silmukan sisään. Koko muu luokka nauraa. Katson poikaa. Poika näyttää siltä että pidättää itkua.
Olen 13-vuotias. Seison luokkahuoneessa luokan edessä. Minua pelottaa niin paljon että meinaan menettää tajuntani. Pidän esitystä muulle luokalle. En uskalla katsoa oppilaita kasvoihin. Olen unohtanut mitä minun pitää sanoa. Puhun vain muutamia lauseita, hyppien aiheesta toiseen. Opettaja ja luokkani oppilaat tuijottavat minua. Kuvittelen että muut kokevat inhoa, vahingoniloa ja myötähäpeää.
Olen 14-vuotias. Seison hiekkakentällä koulun alueella. Kaksi kapteeniksi valittua poikaa valitsevat muita poikia yksi kerrallaan joukkueisiinsa. Minut valitaan viimeisenä. Yleensä vietän lajista riippumatta koko liikuntatunnin vaihtopenkillä.
Olen 16-vuotias. Piirrän kuvan jossa katsoja näkee käden lasisen pöydän alta. Käsi vuotaa verta ranteesta. Pöydän päällä on paljon veritahroja ja partaveitsen terä. En ymmärrä miksi piirsin kuvan. Suhtaudun siihen neutraalisti.
Olen 19-vuotias. Makaan sängyssä ja itken. Muut makaavat omissa sängyissään. Olen alokkaana armeijassa. Minut on suljettu ryhmän ulkopuolelle. Tulen olemaan seuraavat kuukaudet henkisen väkivallan kohteena. Lisäksi tunnen oloni vieraaksi hierarkisessa ja maskuliinisessa ilmapiirissä.
Olen 22-vuotias. Olen ahdistunut. Minut on suljettu käymässäni koulussa ryhmän ulkopuolelle. Tai olen itse sulkenut itseni pois muiden läheltä. Minua ei enää kutsuta mukaan silloin kun muut oppilaat tapaavat toisiaan koulun ulkopuolella. Koen olevani liian tavallinen. Tai liian tyhmä.
Kiitos että luit loppuun. Jatkokirjoitukseni löydät täältä.
Oletko itse joutunut kiusatuksi? Keskusteluapua voi hakea esimerkiksi näiltä tahoilta.
