Kirjojen ja elokuvien fantasiamaailmat auttoivat kestämään koulukiusaamisen
Paljon siitä mitä kirjoitan littyy tavalla tai toisella omaan taustaani koulukiusattuna lapsena, sekä kamppailuun aikuisiän masennuksen ja ahdistuksen kanssa kolmekymppisenä. Tämä kirjoitus pyörii samojen teemojen ympärillä.
Fantasiamaailmat toimivat itselleni omassa lapsuudessani suojana ahdistavalta kouluyhteisöltä. Luin paljon kirjoja, pelasin seikkailupelejä, katsoin fantasiaelokuvia ja piirsin illat pitkät huoneessani vieraita maailmoja. Näin usein myös unia seikkailuista toisilla planeetoilla. Nämä unet ja unelmat saivat unohtamaan seuraavan koulupäivän.
Päättymätön tarina on lapsuuteni rakkaimpia elokuvia. Sen katsominen oli lohduttavaa. Tämän lisäksi elokuvassa käsiteltiin myös isoja asioita jotka askarruttivat, kuten surua, kuolemaa (Atrax-hevonen) ja masennusta (Ei mikään). Lisäksi huippukohdassa onnenlohikäärme Falkor pisti koulukiusaajat ojennukseen.
Jostain syystä mieleeni muistuu myös kohtaus omasta elämästäni 80-luvun loppupuolelta. Istun serkkuni perheen autossa. Radiosta soi elokuvan tunnusbiisi ja serkkuni äiti laulaa hiljaa mukana. Se on ihan kaunis muisto.
Elokuvan ‘Ei mikään’ voi kuvastaa monia eri asioita. Aikuisena tulkitsin sen masennukseksi. Musta tyhjyys, joka syö kaiken ilon, mielikuvituksen ja jopa surunkin. Mutta Tyhjyys oli elokuvassa silti voitettavissa. Pieni hiekanjyvän kokoinen pala Fantaasia-maailmaa riittää pelastamaan kaiken. Bastianin piti vain toivoa jotakin, ja maailma syntyi uudelleen. Ehkä tämä toi itsellenikin toivoa kun oli vaikeinta.
Atréjun hevosen Atraxin vajoaminen Surun suohon sai lapsena kyyneleet silmiin. Suru sai hevosen menettämään halun elää. Vieläkin alkaa helposti itkettää kun muistelen tuota kohtausta. Suo toimii ehkä vertauskuvana sellaisille omille masennuksen vaiheilla, joissa on tuntenut vain pohjatonta surua itsensä ja kaiken olevan puolesta. Tai sille surulle kun on menettänyt läheisen.
Oma onnenlohikäärme ei kovista odotuksista huolimatta ikinä saapunut. Mutta Falkorista tuli jonkinlainen turvallinen taustahahmo. Usein tiukan paikan tullen aikuisiässäkin on pitänyt sulkea silmät ja hakea voimia mielikuvituksesta. Kuvittelen itseni pilvien keskelle Falkorin selkään.
Aloin hiljattain lukemaan lapsilleni iltasaduksi Tarinaa vailla loppua. Eli kirjaa, johon elokuva perustuu. En ole koskaan aiemmin lukenut sitä, joten en malta odottaa iltoja ja yhteisiä lukuhetkiä lasteni kanssa. Jo muutaman kappaleen jälkeen voin suositella tätä kirjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Tai oikeastaan kaikille, jotka haluavat päästä hetkeksi irti arjesta ja uppoutua hyvään tarinaan.
Heti kirjan ensimmäinen kohtaus meni vähän ihon alle, ja jouduin hieman köhimään ja pitämään taukoja kesken lukemisen:
Kirjakaupan pitäjä: “Mikset sinä anna niille (koulukiusaajille) neniin?”
Bastian: “Ei — minä en pidä sellaisesta.”
Myös itseltäni puuttui lapsena kokonaan halu puolustautua käyttäen fyysistä väkivaltaa. En tiedä olisiko se edes lopulta auttanut.
Toisena lukuiltana päästiin vihdoin asiaan: Fantaasia, Peikkometsä, virvaliekki, kallionkalvaja, pieni painajainen, peukaloinen…
Kaksi rakkainta kirjaa lapsuudestani
Pikku Prinssi ja Veljeni, Leijonamieli olivat itselleni ehkä tärkeimmät lapsuuden kirjat. Ja ovat yhä tärkeimpien joukossa. Voimakkaiden tarinoiden lisäksi niissä käsitellään mielestäni kauniilla tavalla kuolemaa.
Tässä kaksi kohtausta — yksi kummastakin kirjasta — jotka ovat surullisia, mutta samalla toivat minulle lapsena lohtua ja toivoa.
Pikku Prinssi matkustaa kotiin:
Joonatan tulee hakemaan Korppua Nangijalaan:
Kiitos että luit. Toivon että sinäkin voisit saada lohtua näistä tarinoista.
